Oxfordin yliopiston psykologi Lucy Foulkes kysyy The Guardianissa (22.2.2026): ylidiagnosoidaanko mielenterveyshäiriöitä vai onko kyse siitä, että ihmiset vihdoin hakevat apua? Vastaus on monimutkaisempi kuin kumpikaan vaihtoehto.
Kaikki tuntevat jonkun, jolla on ADHD – tai joka ainakin luulee niin
Sosiaalinen media on täynnä videoita, joissa kerrotaan, kuinka unohteleva arki tai taipumus haaveilla kesken palaverin on merkki ADHD:stä. TikTokissa lievästä hajamielisyydestä tulee diagnoosi parissa sekunnissa. Ilmiö on todellinen, ja tutkijat kutsuvat sitä käsitteiden laajenemiseksi (concept creep): mielenterveyden termejä käytetään yhä väljemmin, niin että tavallinen inhimillinen kokemus alkaa näyttää häiriöltä.
Tämä on se osa tarinasta, jonka monet tuntevat. Mutta se on vain osa.
Stigman väheneminen näyttää tilastoissa räjähdykseltä
Viimeisen viidentoista vuoden aikana mielenterveystyön tiedotuskampanjat ovat onnistuneet vähentämään häpeää avun hakemisessa. Kun yhä useampi ihminen uskaltaa puhua oireistaan ja hakeutua vastaanotolle, tilastot näyttävät siltä kuin häiriöiden määrä olisi räjähtänyt käsiin. Mutta onko kyse siitä, että sairautta on enemmän, vai siitä, että sitä vihdoin mitataan?
Ajattele asiaa näin: jos kaupungissa on aina ollut sata vesivahinkoa vuodessa, mutta ihmiset ovat aiemmin ilmoittaneet vain kymmenestä, raporttien kymmenkertaistuminen ei tarkoita, että putkia hajoaa enemmän. Se tarkoittaa, että ihmiset vihdoin soittavat putkimiehelle.
Elinolosuhteet tuottavat oikeaa pahoinvointia
Samaan aikaan on naiivia väittää, että kaikki on pelkkää tilastoharhaa. Nuorten elinolosuhteet ovat monella mittarilla heikentyneet: taloudellinen epävarmuus, geopoliittinen epävakaus, koronapandemian jälkiseuraukset ja nuorten palveluista leikkaaminen ovat todellisia stressitekijöitä, jotka laukaisevat todellisia mielenterveyshäiriöitä. Tämä pätee erityisesti Yhdysvalloissa, mutta ei vain siellä.
Foulkesin tutkimus osoittaa, että useita asioita tapahtuu yhtä aikaa: osassa väestöä diagnosoidaan liikaa, osassa oireilu on aidosti lisääntynyt, ja korkeimman stigman ryhmissä – kuten vanhemmissa miehissä tai etnisten vähemmistöjen edustajissa – sairauksia jää yhä tunnistamatta. Binäärinen ”oikeaa vai kuviteltua” -kehys on tieteellisesti väärä.
Vähättely aiheuttaa kierteen
Yksi Foulkesin terävimmistä havainnoista koskee vähättelyä. Kun ihmistä kutsutaan lumihiutaleeksi tai hänen oireitaan vähätellään, hän ei lakkaa kärsimästä – hän alkaa käyttää dramaattisempaa kieltä tullakseen kuulluksi. Käsitteet laajenevat entisestään ja syntyy noidankehä, jossa vähättely tuottaa liioittelua ja liioittelu tuottaa lisää vähättelyä.
Entä Suomi verrattuna Yhdysvaltoihin?
Tässä kohtaa on syytä nostaa esiin näkökulma, joka jää usein puuttumaan angloamerikkalaisesta keskustelusta. Kun verrataan vaikkapa ADHD-diagnoosien yleisyyttä Yhdysvalloissa ja Suomessa, ero selittyy osittain terveydenhuoltojärjestelmien eroilla. Mutta se selittyy myös sillä, että amerikkalainen arki on rakenteellisesti stressaavampaa: terveydenhuollon kustannukset, työn epävarmuus, lyhyet lomat ja heikommat sosiaaliset turvaverkot tekevät elämästä kuormittavampaa.
Moni amerikkalainen hermosto on kroonisesti ylivirittyneessä tilassa – ei siksi, että diagnoosikriteerit olisivat liian löysät, vaan siksi, että yhteiskunta tuottaa oireita, jotka täyttävät ne. Se ei ole ylidiagnosointia. Se on diagnosoinnin kiinni kuromista todellisuudessa.
Suomessa tämä kehitys on toistaiseksi maltillisempaa, mutta suunta on sama. Kun sosiaaliturva heikkenee, palveluja leikataan ja epävarmuus lisääntyy, oireilun kasvu ei ole yllätys – se on ennustettava seuraus.
Entä jos kysyisimme toisin?
Foulkesin teksti haastaa pohtimaan, onko koko väittely ”oikeasta ja keksitystä” mielenterveyshäiriöstä hedelmätön. Parempi kysymys olisi: mikä yhteiskunnassa on muuttunut niin, että niin monen ihmisen hermosto on jatkuvassa hälytyskehässä?
Kun informaatiotulva on loputon, taloudellinen turva haurastuu ja yhteisöllisyys heikkenee, on odotettavaa, että ahdistuneisuus ja tarkkaavuusongelmat lisääntyvät. Vastaus ei ole syyttää ihmisiä heikkoudesta eikä myöskään hyväksyä jokaista itsediagnoosia sellaisenaan. Vastaus on katsoa rehellisesti sekä yksilöä että järjestelmää.
Lähde: Lucy Foulkes: ”Are we really overdiagnosing mental illness?” The Guardian, The Big Idea -sarja, 22.2.2026.
Lue alkuperäinen artikkeli The Guardianissa
Lucy Foulkes on Oxfordin yliopiston psykologi, joka tutkii nuorten mielenterveyttä ja sosiaalista kehitystä. Hänen tutkimuksensa keskittyy erityisesti mielenterveystietoisuuden tahattomiin seurauksiin ja itsediagnosoinnin ilmiöön.















